Radio Moreenin blogi

Polje, polje, ei se muuten kulje!

Heräät kahdeksaksi töihin, viimeistään kahdeltatoista menet lounaalle. 17 -vuotiaana olet vielä teini, 18 -vuotiaana jo aikuinen. Kolmenkympin kieppeillä aletaan ihmetellä, jos et ole naimisissa, ja lapsia perätään samaan henkäykseen. Toisen asteen tutkinto ja vakituinen työpaikkahan sinulla sentään jo on. Ja tohtorintutkinto odottaa loppusilaustaan. Peruskoulutuksen jälkeen (tai mieluummin jo sen aikana) on tiedettävä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Jatkokoulutuksen jälkeen olisi paras tietää, missä työskentelee vanhuuden päiviin saakka. Aikuiseksi tulisi kasvaa mahdollisimman nuorena, vanhaksi saa ruveta aina vain myöhemmin.

 Elämme historiamme hektisintä aikaa. Kaikki tapahtuu nopeasti; informaatiota tulvii joka suunnasta, koko ajan enemmän ja aina vain nopeammin. Tulvan keskeltä pulppuaa viestejä siitä, miten sinun tulisi elää elämäsi.

 Suomi, Twitter, Tampere, Facebook, tässä, Ranska, USA, siellä, instagram, avaruus, nyt, uutinen, tänään, sähke, huomenna, televisio, internet, radio..

 Pitää olla nuori, komea, nopea, vahva ja fiksu. Tiedon imussa on pysyttävä mukana. On pidettävä kiinni rattaista, jotka pyörivät koko ajan kovempaa tahtia ja vaativat meiltä aina vain enemmän. Tässä hetkessä eläminen on historiaa, kun huominen on jo nyt!

 Ihmismieli on kummallinen rakennelma. Vaikka painostava ympäristö kuinka haluaisi sen toimivan ja kehittyvän nopeammin, se kulkee samoja hitaita kehityskaariaan mukaillen. Aivan kuin se on aikojen alusta asti tehnyt. Apinasta ihmiseksi ei kehitytty muutamassa vuosikymmenessä. Raudankoviksi tiedonkäsittelijöiksi meidän tulisi kuitenkin kehittyä vain muutamissa vuosissa!

 Ihminen tarvitsee asioiden omaksumiseen aikaa ja rauhaa. Kahta asiaa, joita meillä ei nyky- yhteiskunnassa ole. Kun ihminen joutuu paineistettuun tilaan, jossa ympäristö vaatii keholta ja mieleltä enemmän kuin se on valmis antamaan, ihmisen primaarit puolustuskeinot ottavat vallan. Me lamaannumme, sairastumme ja masennumme. Rattaat pyörivät, minä en!

 Yhteiskuntamme on kuin tikittävä aikapommi, jossa ihmiset taistelevat selviytyäkseen. Selvitäkseen olisi hyvä jo lapsena tietää, mitä elämältä haluaa aikuisena. Aikuisena hypätään yhteiskunnan pyörän selkään ja poljetaan kunnes henki ei enää pihise.

 Voiko tästä kaikesta syyttää yhteiskuntaa? Mielestäni ei. Ihminen on perusluonteeltaan ahne, ja siksi haluamme koko ajan enemmän. Mitä enemmän vaadimme, sitä enemmän myös meiltä vaaditaan.

 Olisiko syytä pysähdyttävä hetkeksi? Jos vaikka vetäisimme henkeä ja pohtisimme, mitä haluamme omalta elämältämme? Olimme rikkaita tai köyhiä, suomalaisia tai aasialaisia, uskon, että perusvaatimuksemme elämältä ovat kuitenkin samat. Haluamme elää hyvän ja onnellisen elämän. Se, miten siihen pääsemme, on meistä itsestämme kiinni.

Paula Nykänen, Moreenin toimitusharjoittelija

Kirjoittajalla on taipumusta suorituspaineisiin ja turhasta stressaamiseen.

 

Koti, radio ja isänmaa

1.12.2013

Sanaan isänmaallinen liittyy nyky-yhteiskunnassa kummallinen kaiku. Se yhdistyy maahanmuuttovastaisuuteen, vanhoillisuuteen ja pysähtyneisyyteen. Eräs tuttavani  suhtautuu termiin niin kielteisesti, että käyttää sanaa patriootti siinä missä muut puhuvat idootista. (Tässä yhteydessä tosin kehotan lukijaa perehtymään kummankin sanan alkuperään.)

En ole suorittanut asepalvelusta eikä sukunikaan sotasankareilla voi kerskailla. Saanko siis sanoa olevani isänmaallinen nainen? Isänmaallisuuden ulkoiset symbolit ja varsinaiset isänmaalliset teot, kuten yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ovat kaksi eri asiaa. Vaikka  sinivalkoisin silmin tarkasteltuna olenkin viettänyt viikon varsin isänmaallisessa hengessä, Suomipopin helmien, Tuntemattoman sotilaan ja uutuuselokuvan Isänmaallinen mies parissa, en voi yhteiskuntani oloihin vaikuttamisella kehua. Siksi olisi oikeutettua haukkua minua idiootiksi (Jos et vieläkään selvittänyt idiootti-sanan alkuperää, hiihdä  kaksikymmentä kilometriä kyberavaruudessa  ja googlaa.)

Onneksi isänmaallisuus on muutakin kuin rivi suoraselkäisiä sotilaita laulamassa Finlandiaa. Se on kulttuurin ja historian tuntemusta, mutta myös eteenpäin katsomista, suomalaisuuden tunnistamista ja sen arvostamista.  Minun mielestäni isänmaallisuudelle saa myös nauraa, vaikka kehitellessään Itsenäisyyspäiväpöytään sinivalkoista syötävää.

Jos tänä vuonna haluat toteuttaa isänmaallisuuttasi vähemmän vakavamielisesti,  kuuntele Radio Moreenin Itsenäisyyspäivän lähetys perjantaina 6. joulukuuta kello 17.09 alkaen. Evääksi sopivat vaikkapa mustikat ja vaniljajäätelö.

Pieta Parkkinen, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

 

 

 

 

Kansainvälinen Tohtorin päivä

50 vuotta Tohtorin suojeluksessa

Lauantai-iltana 23.11.2013 koettiin historiallinen hetki, kun scifi-sarja Doctor Whon 50-vuotisjuhlajakso lähetettiin 94 eri maassa samanaikaisesti. Myös minä virittäydyin Tohtorin seuraan, kun lähetys alkoi YLE TV2:lla klo 21.50.

Hetkessä oli jotain hienoa. Samaan aikaan miljoonat fanit seurasivat samaa ohjelmaa Facebook, Twitter, GetGlue ja muut kuumana kommenteista ja ylistyksestä. Televisiosarjojen maailmassa samanlaisia, edes lähelle pääseviä maailmanlaajuisia mediasensaatioita täytyy todella hakea kaukaa.

Miksi Tohtori sitten on niin suosittu? Harva ystäväni seuraa sarjaa tai on edes tietoinen sen olemassaolosta. Sen voisi luokitella helposti ”semmoiseksi brittien jutuksi”, mutta kun maailmanlaajuisen televisioinnin lisäksi 75-minuutin erikoista esitettiin myös 1 500 eri elokuvateatterissa mukaan lukien Australiassa, Venäjällä, Norjassa, Meksikossa, Ecuadorissa ja Islannissa.

Jos sarjaa lähdettäisiin nyt tekemään samalla konseptilla, se ei menestyisi. Suurin osa 50 vuotta vanhoista ulkoavaruuden uhkista vaikuttaa kovin pöhköiltä nykypäivän synkkään makuun. Myös erikoisjaksossa nähdyt, muotoaan muuttavat zygonit näyttävät lähinnä imukuppien ja lihatiskin ristisiitokselta. Ei ihme, että otuksia ei ole televisiossa nähty sitten 70-luvun puolivälin. Kansa on jo vuosikymmeniä nauranut Tohtorin arkkivihollisille, dalekeille, jotka ovat lähinnä glorifioituja roskakoreja muistuttavia robotteja, jotka eivät pääse edes portaita ylös. Myös Tohtorin vaihtumista voitaisiin katsoa vain halvaksi käsikirjoituskikaksi näyttelijänvaihdokseen.

Vaikka sarjan luonne on käsikirjoittaja Steven Moffatin luotsaamana merkittävästi muuttunut pimeämpään suuntaan, menneisyyden haamut edelleen kummittelevat sarjassa. Välillä pitää olla jotain tyhmää ruudulla. Televisiosarja Extras teki taannoin sydämellistä pilaa sarjasta tekemällä sarjassa alienin esittämisestä näyttelijän uran pohjanoteerauksen. Vasta viime aikoina on alettu tarjota syvällisempiä teemoja, ja juuri siitä tässä erikoisessa on kyse.

Juhlajakso ”The Day of The Doctor” on fanien märkä uni, sillä samassa jaksossa nähdään kokonaista neljä eri Tohtorin inkarnaatiota. Nykyinen, vuoden lopussa pestinsä jättävä Matt Smith kohtaa David Tennantin esittämän kymmenennen Tohtorin lisäksi myös legendaarisen John Hurtin esittämän Tohtorin menneisyydestä. Näiden kolmen tarinassa päästään syventymään itse Tohtorin henkiseen olemukseen, ovathan he kaikki sama henkilö historiansa eri vaiheista. Jotain tällaista hahmon sisimmän seulomista on kaivattu kovin pitkään. Jakson lopussa nähdään myös lyhyt keskustelu 11. Tohtorin (Smith) sekä mystisesti paikalle ilmaantuvan museonjohtajan kanssa, jota esittää Tom Baker, neljäs Tohtori.

Sarja edustaa pysyvyyttä. Tuntuu, että universumin pahuuksilta Maata suojaava Tohtori on ollut turvanamme aina. Kuudella vuosikymmenellä sarja on elänyt isältä pojalle ja pojanpojalle, Tohtorista Tohtoriin. Vuonna 1996 Englannin historian parhaaksi sarjaksi äänestetty Doctor Who sai ansaitsemansa juhlaerikoisensa.

Erkki J. Mervaala
fani

Kuuntelemisen taito

Kävin viime viikolla katsomassa elokuvan Salpa. Se kertoo nuoresta pojasta, joka kärsii yksinäisyydestä. Pojan sisäinen ahdistus on niin syvä, että se ilmenee myös ulkoisina oireina; pojalla on vaikea änkytys, koko keho on jännittynyt äärimmilleen ja ryhtikin on painunut kasaan pahasta olosta. Päähenkilön olemus huokuu epätoivoa, mutta kukaan, ei edes oma isä, suostu kuulemaan tai näkemään pojan ahdinkoa.

 Elokuvassa ei sanota paljon, mutta siitä välittyvät tunteet puhuttelevat katsojaa puhettakin enemmän. Elokuvan jälkeen aloin miettiä kuuntelemista. Kuinka paljon helpompia suhteemme toisiin ihmisiin olisivatkaan, jos vain jaksaisimme kuunnella?

 Kuulemisen ja kuuntelemisen välillä on suuri ero. Salpa –elokuvan isä kuuli, että pojalla on vaikeaa, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan, mitä sanottavaa pojalla oli. On paljon helpompaa sulkea korvat kuin kuunnella, mistä ongelmat kumpuavat. Oikeita ongelmia kierretään usein tarttumalla johonkin toiseen, epäolennaiseen asiaan. Paha olo kun usein konkretisoituu jonain ulkoisena vaivana, kuten vaikkapa änkytyksenä. Jos sen parantaa, myös ihmisen sisäinen paha olo poistuu?

 ”Sä et nyt taida ihan ymmärtää mua.”

 Kuuntelu on myös ymmärtämistä. Englannin kielen toteamus I hear you, minä ymmärrän sinua, kertoo kuuntelun toisesta aspektista. Kuuntelemalla opimme ymmärtämään toisiamme paremmin. Sitä, miksi joku on sellainen kuin on.

 Änkyttääkö Salpa –elokuvan poika, koska hän on tyhmä ja vähä-älyinen? Vai ehkä sittenkin siksi, koska hän on niin ahdistunut ja yksinäinen, että koko keho reagoi pahaan oloon?

Kuuntelu vie aikaa, mutta paljon muuta se ei viekään. Sen sijaan se antaa paljon. Kuuntelu viestii vahvasti välittämisestä, rakastamisesta. Se viestii, että sinä olet tärkeä.

”Ihmissuhteita pitää hoitaa”, on lause, joka on niin kulutettu, että se särähtää korvaan jo kliseenä. Ehkä siinä piilee kuitenkin totuuden siemen? Hoitaminen ei vaatisi kuin sitä, että keskustelisimme ja kuuntelisimme. Kuinka monet riidat, välirikot ja väärinymmärrykset johtuvatkaan siitä, kun emme kommunikoi toistemme kanssa? Oletetaan, arvataan ja luullaan, sen sijaan, että olisimme kysyneet, kertoneet ja kuunnelleet. Jotta voisimme pitää yllä eheitä ihmissuhteita, saati eheää yhteiskuntaa, meidän pitää oppia kuuntelemaan.

Lähimmän tähden etäisyys maasta on 150 miljoonaa kilometriä. Vähintään yhtä pitkältä tuntuu matka ihmisen luo.

Tämänkin välimatkan voisimme kuroa umpeen vain antamalla toiselle hetken.

 

Salpa saa ensi-iltansa lapsen oikeuksien päivänä 20. marraskuuta.

 

 

Pari sanaa puristamisesta

 

11.11.2013

 

"Purista lujasti ja katso silmiin", sanottiin minulle lapsena. Jämäkkä kädenpuristus onkin yksi tärkeimmistä asioista, joita vanhempani ovat minulle opettaneet. Onneksi suurin osa ihmisistä taitaa tämän ja lisäksi monia muita itsestään selviksi luulemiani asioita, kuten tervehtimisen ja kiittämisen.

 

Kättelyn perusteella voi päätellä esimerkiksi haastattelutilanteen kulun. Jos haastateltava kättelee lujemmin, tiedän olevani tervetullut. Itse asiassa tunnen tarvetta osoittautua vankan kädenpuristuksen arvoiseksi. Jos taas käden sijasta tarjolla on niveletön lahna, arvaan, että edessä on tunnelmaltaan vaivaantunut keskustelu. Kyse ei ole aina ujoudesta, vaan välinpitämättömyydestä.

 

Minä en ole mikään sosiaalisuuden multihuipentuma, ulospäin suuntautunut ja kaikissa tilanteissa kotonaan. Päinvastoin. Välillä joudun pakottamaan itseni olemaan sosiaalisesti reipas ja katsomaan silmiin. Kaiken kiireen keskellä minäkin saatan unohtaa tittelin tai sen, miltä ihminen näyttää, mutta asiallista tervehtimistä en unohda koskaan.

 

Pieta Parkkinen, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

 

 

Jännittääkö?

 ”Jännittäminen on tunne uhkaavaksi koettua tilannetta tai ihmistä kohtaan. Se kuuluu osaksi pelon ja pelokkuuden tunteita. Sen voimakkuus voi vaihdella lievästä epävarmuudesta lähes paniikinomaiseen tunteeseen.” (Lähde vahvistamo.fi, jännittäminen.)

Olen todella kova jännittäjä, ja Radio Moreenilla työskennellessä se on tullut enemmän kuin tutuksi. Joskus saattaa tuntua ahdistavalta, kun tuntuu, että ketään muuta ei jännitä. Aluksi masennuin. Miksi tuntuu, että vain minua jännittää aina ihan kamalasti ennen suoraa lähetystä? Tarkemmin asiaa ajateltuani en kuitenkaan usko, että se on totta. Itse en ainakaan tunne ketään ihmistä, jota ei joskus olisi jännittänyt.

Joillakin henkilöillä jännittämiseen liittyy myös sivuoireita, esimerkiksi punastuminen, hikoilu, käsien tärinä tai värinä puheäänessä. Omien kokemuksien lähtökohdista radiotyössä parhaiten jännittämiseen tottui mokailemalla, ja sen kautta ymmärtämällä, että maailma ei kaadu pikkuvirheisiin. Jälkikäteen tuntui aina tyhmältä, kun jännitti niin kamalasti, vaikka ei oikeastaan ollut mitään syytä jännittämiseen.

Mistä jännittäminen sitten kumpuaa? Jännitystä voi aiheuttaa monet eri asiat, esimerkiksi esiintyminen, epäonnistumisen tai itsensä häpäisyn pelko, puhuminen julkisesti… jotkut voivat jännittää jopa vieraille ihmisille puhumista puhelimessa. Olen kuitenkin huomannut, että jännittämisestä pääsee parhaiten eroon kohtaamalla rohkeasti jännittämisen aiheuttajan. Tehokkain tapa tulla toimeen jännittämisen kanssa on hyväksyä se osana omaa itseään. Muut ihmiset suhtautuvat usein myös hyvin ymmärtäväisesti jännitykseen ja ainakin täällä toimituksessa tunteiden jakaminen on saanut aikaan positiivista kannustusta työtovereissa.  

Ja onhan jännittämisestä jotain hyötyäkin. Omalla kohdalla pieni jännitys jopa parantaa suoritusta. Sopiva jännittäminen tuo valppautta ja innostusta suoritukseen ja tilanteisiin. On pidettävä mielessä myös, että jännittämisen kokemus on henkilökohtainen, eikä usein välity muille ulospäin - ainakaan siten kuin jännittäjä sen kokee. Ensimmäisenä askeleena kannatta poistaa negatiivinen suhtautuminen omaan jännittämiseen, sillä se, että jännittää sitä jännittääkö on ihan hassua.

 Jos siis olet kova jännittäjä, kuten allekirjoittanut, älä huolehdi. Jännittämiselle ei tarvitse antautua, vaan omaa itseään jännittäjänä voi kehittää. Halusinkin kerätä tähän vähän vinkkejä, joita olen joutunut käymään läpi Radio Moreenilla työskennellessä. Kannattaa suhtautua omaan jännitykseen positiivisesti, onhan se osa elämää.

Miten jännittämistä voi lievittää (lähde mll.fi, jännittäminen):

  • Puhu jollekin jännityksestäsi. Hän osaa varmasti rauhoittaa sinua ja antaa neuvoja.

  • Tehokkain tapa tulla toimeen jännittämisen kanssa on hyväksyä se osana sinua.

  • Yritä päästä eroon suuruudenhulluista ajatuksistasi, kuten että sinun pitäisi esiintyä niin, että kaikki arvostavat sinua, eikä tule yhtään mokaa.

  • Anna itsellesi lupa olla rasittava, änkyttävä ja punainen.

  • Et saa alkaa vältellä jännittäviä tilanteita, koska silloin jännitys vain lisääntyy.

  • Älä yritä kieltää jännityksesi näkymistä päällepäin, koska silloin alat jännittää entistä enemmän. Saat niskalenkin jännittämisestä esimerkiksi toteamalla kaikille ääneen: ”Kylläpäs mua nyt punastuttaa” tai ”No, onpas tämä nyt jännittävää”.

  • Valmistaudu tilanteeseen mahdollisimman hyvin kuvittelemalla se etukäteen. Miltä kaikki näyttää? Mitä aion sanoa? Älä kuitenkaan mieti sanomisiasi liikaa etukäteen: muuten alat jännittää sitä, muistatko sanoa kaiken niin kuin harjoittelit.

  • Kun puhut ja esiinnyt, mene ikään kuin pääsi sisään. Keskity siihen, mitä sanot äläkä yleisöön. Älä kuitenkaan hätäänny, jos kaikki ei mene niin kuin olit ajatellut.

  • Aukaise suusi ja esiinny usein, koska altistumalla toistuvasti jännitystilanteisiin voit päästä jännittämisestä melkein kokonaan eroon.

  • Muista, että ajatuksesi eivät näy ulospäin!

 

Muistakaa myös alkavalla viikolla juhlistaa Halloweenia! Halloween -teemaan sopivasti viikon voi aloittaa kuuntelemalla Radio Moreenin arkiaamua maanantaina 28.10 klo 8.30-9.30, jolloin puhutaan muun muassa zombeista.

 

Annu Syrén, jännittäjä

 

Linkit lainattuihin teksteihin:

- http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/ahdistus-ja-pelot/jannittaminen/

- http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_aakkoset/jannittam...

Mikä sinusta tulee isona?

  Viime viikolla tutustuin aiheeseen ”akateemisesti koulutettujen sijoittuminen työelämään”. Viime vuonna tehdyssä tutkimuksessa kysyttiin vuonna 2007 ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneilta, että miten he ovat löytäneet omaa koulutusta vastaavaa työtä viisi vuotta valmistumisen jälkeen.

 Tutkimustulokset hämmästyttivät minut. Tutkimuksen mukaan viisi vuotta valmistumisen jälkeen työttömänä oli vain 2 % vastaajista. Aika hyvin? Mielestäni kyllä, mutta tämä luku ei välttämättä kerro, ovatko kaikki vastaajista työllistyneet mieleiseen, omaa koulutusta vastaavaan työhön.

 Tutkija Juha Sainio Turun yliopiston työelämäpalveluista kertoi, että tutkimuksesta selvisi, että osa vastaajista koki olevansa työssä, joka ei täysin vastaa heidän omaa koulutustasoaan. Tutkimuksen mukaan sellaiset henkilöt, jotka valmistumisen jälkeen menivät johonkin työhön joka ei lainkaan vastannut heidän omaa koulutustasoaan, olivat työllistyneet todennäköisemmin omaa koulutusta vastaavaan työhön viiden vuoden sisällä kuin ne, jotka taas olivat ottaneet vastaan työn, joka hieman vastasi heidän omaa koulutustaan. Viimeksi mainitut olivat todennäköisemmin edelleen samankaltaisissa, koulutustaan vain vähän vastaavissa työtehtävissä. Sainio kertoi tälle syyksi, että työssä, joka ei lainkaan vastaa omaa koulutusta, motivaatio hakea oman alan töihin on niin kova, että hakija lopulta työllistyy omaa koulutustaan vastaavaan tehtävään.

Uusi töissä.fi –sivusto avattiin viime kesäkuussa, ja sen tarkoituksena on auttaa opiskelijoita ymmärtämään, millaisiin erilaisiin työtehtäviin heillä on mahdollisuus työllistyä omalla tutkinnollaan. Sivustolle voi syöttää oman tutkintonimikkeensä, jonka jälkeen sivusto kertoo, millaisiin erilaisiin työtehtäviin samalla tutkintonimikkeellä muut ovat työllistyneet.

Juha Sainio kertoi, että asia mitä hän haluaisi opiskelijoille painottaa, on että heidän pitäisi alkaa jo opintojen varhaisessa vaiheessa miettiä, mitä he haluavat tulevaisuudessa tehdä. Etenkin generalistialojen opiskelijoiden, jotka eivät varsinaisesti valmistu suoraan ammattiin, tulisi miettiä työuraansa jo opintojen alkuvaiheessa. Lääkärit valmistuvat lääkäreiksi ja opettajat opettajiksi. Mutta mitä historioitsija tekee isona? Entä filosofi? Tuleeko heistä kaikista tutkijoita ja opettajia? Töissä.fi –sivusto auttaa juuri näiltä aloilta valmistuvia tutkailemaan, millaisia mahdollisuuksia työelämä voisi heille tarjota.

Itse valmistun – toivottavasti − jonain päivänä yhteiskuntatieteiden maisteriksi journalistiikan opinnoista. Media-ala ei tällä hetkellä näytä työllistymisen kannalta kovinkaan houkuttelevalta. Toivon silti, että yliopistosta saatu yleissivistävä koulutus, koulutuslinjaamme sisällytetty työharjoittelujakso ja omien harrastusteni tuoma ”asiantuntemus” antavat minulle kuitenkin niin vahvan pohjan, että löydän paikkani työelämästä. Ja mielellään sellaisen, joka vastaa yliopistosta saamaani koulutusta.

Paula Nykänen

Koosteen vuoden 2012 syksyllä kerätystä aineistosta, jossa tarkastellaan vuonna 2007 ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työuran alkua voi käydä katsomassa aarresaari.net –sivuilta.

Töissä.fi –sivuston löydät osoitteesta www.toissa.fi.

 

 

Historian Havinaa

Olen itse asunut Tampereella nyt seitsemän vuotta, ja koen itseni jo täysveriseksi Tamperelaiseksi. Tämän ’tamperelaistumisen’ kautta on minulle noussut myös uusi kiinnostus paikallishistoriaa kohtaan.  Aloin tutkimaan tarkemmin ympäristöni historiaa, ja häpeäkseni huomasin, että olen tietämättäni istunut oikean aarreaitan päällä kaikki nämä vuodet. Toimitusharjoittelijan roolissa olen saanut syyn ja etuoikeuden tutkia ja haastatella ihmisiä, joiden tarinat menneisyydestä voittavat kyllä mielenkiintoisuudellaan monet nykypäivän TV-sarjat. Olen päässyt kuulemaan mm. millaista oli käydä ostoksilla Tampereen kauppahallissa pula-aikana.

Muistan vielä ensi kertaa Tampereella muuttaessa katselleeni auton takapenkiltä kaukaisuudessa kohoavia tehtaan piippuja. Silloin en vielä tiennyt niiden kuuluvan aivan keskustassa sijaitsevalle Takon tehtaalle. Käyn koulua TAMKin Finlaysonin toimipisteessä, vanhassa tehtaassa. Haen kotiin lämpimäisiä Kauppahallin perinteikkäältä Pullapuoti Wileniukselta. Ei kannata ajatella historiaa liian kapeasti; olen nimittäin vakuuttunut, että historialla on tarjota jokaiselle jotakin.

Ja historiaa Tampereella riittää. Suomen ensimmäinen teollisuuskaupunki ei ole kuitenkaan elänyt ainoastaan leivästä, vaan kovan työn vastapainona on aina vaikuttanut elävä ja monipuolinen kulttuuri. Todisteena siitä on mielestäni myös elävä ja hyvinvoiva Radio Moreeni, joka on tällä Suomen ainoa yliopiston omistama paikallisradio. Se on ollut toiminnassa jo yli 20 vuotta. Radio Moreenin historiikissa onkin mielestäni tiivistetty osuvasti: ”ei siis ole sattumaa, että aseman nimi Moreeni ankkuroi sen paitsi Tampereen maaperään myös elävään kulttuuriperintöön.”

Nykyään tiedän missä on Hakametsän halli, syön kanansiipiä ja olen harjoittelijana Radio Moreenissa ylläpitämässä paikallista kulttuuriperintöä.  Nyt ajatellessa ihan hävettää mitä kaikkea onkaan menettänyt, kun ei ole kiinnittänyt oman asuinympäristöönsä huomiota. Paikallishistoria ei ole pelkkiä rapistuneita rakennuksia, vaan suuri mahdollisuus oppia ja ymmärtää mistä oikein tulemme ja minne oikein olemme menossa. Lokakuun menovinkiksi tarjoankin vaikka visiittiä museossa!

Syysterveisin,

Annu Syrén, ent. Ijäs.

Pisara meressä

 

Elämämme alkuperä on meressä. Valtamerten merivirrat säätelevät ilmastoamme ja merissä elävät levät tuottavat melkein puolet koko planeettamme hapesta. Silti ihminen tuntee Kuun paremmin kuin yli 70 prosenttia planeettamme pinta-alasta kattavan meren.

 Unohdamme usein oman pienuutemme merten luonnonvoimia vastaan. Ei tarvitse muistella Titanicin kaltaista merionnettomuutta ymmärtääkseen sen, koska jo lähihistoriassa toistuvat tarinat hirmumyrskyistä ja hyökyaalloista.   

 Minä en pidä merestä. Se on syvä ja arvaamaton eikä anna anteeksi. En osaa kuvitellakaan astuvani sukellusveneeseen tai harrastavani laitesukellusta edes uima-altaassa. Toisaalta on kiehtovaa ajatella, että syvällä pinnan alla piilee toisenlainen maailma pienoisyhdyskuntineen.  Toisaalta taas ahdistaa ymmärtää, että pienikin merivirran suunnanmuutos riittää tuhoamaan kokonaisen vedenalaisen mikromaailman.

 Francis Bacon on sanonut, että ainoa tapa hallita luontoa on alistua sen tahtoon. Alistuminen nyt ei vain ole sopinut maailmankuvaamme sitten keskiajan. Kohtelemme merta kuin epämiellyttävää naapuria, jolle sysäämme roskat matkalla toisaalle. Tyynessä valtameressä kelluu tälläkin hetkellä maailman suurin kaatopaikka, noin kaksi kertaa Teksasin kokoinen jätepyörre.  Jokainen noista tuhansien ja tuhansien muovipullojen heittäjistä ajatteli varmaan voivansa ihan hyvin viskata jätteensä yli laidan, onhan kuitenkin kyse vain pisarasta meressä.

 Niinpä niin.

 Ei se ole meren vika, että Titanic törmäsi jäävuoreen. Ei sekään, että jäätikkö sulaa.  Kyllä minuakin ärsyttäisi saada jatkuvasti syyt ja saastat niskaansa vain siksi, että on olemassa. Pakkohan siinä pieni myrsky olisi puhaltaa aina silloin tällöin, ihan noin vaan huvittaakseen itseään.       

 Pitäisikö merta sitten pelätä?

Pelko on aina hyödytöntä, mutta nöyrä kunnioitus luonnonvoimien edessä ja tietämättömyytemme hyväksyminen olisivat ihmiselle paikallaan. Ja kun nyt mietelauseiden makuun päästiin, niin jokainen saattaa  ajatella omien tekojensa olevan vain pisara meressä. Äiti Teresan sanoin: ilman tuota pisaraa olisi meri kuitenkin pienempi.

 

Ajatuksia ihmisen ahneudesta ja kamppailusta luonnon rajoituksia vastaan herättää 4.10 ensi-iltansa saava elokuva Pioneer – Sukellus meren syvyyksiin.  Elokuva sijoittuu Norjan Öljybuumin aikoihin ja kertoo koruttomasti siitä, mitä rikkauksien tavoittelu voi maksaa.

 

Pieta Parkkinen, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

 

 

Aarteen metsästys

Lapsena halusin mennä aarteenmetsästykseen takapihaltamme avautuvaan metsään. Piirsin itselleni aarrekartan. Lapsenlogiikalla sopiva kartta piirtyi paperille pelkistä kiekuroista. Pyörin metsässä sikin sokin ympäriinsä, ja lopulta pääni oli aivan pyörällä. En tosiaankaan ollut säästellyt kiemuroiden määrässä. 

Kaiken pyörimisen jälkeen aarretta ei kuitenkaan löytynyt. Tai niin ainakin luulin.

 Kävin viime viikolla tekemässä juttua Tampereella järjestetystä ”Metsän vihreä jalanjälki” –tapahtumasta, jossa metsäalan ammattilaiset tulivat esittäytymään kaupunkilaisille. Tapahtuman tarkoituksena oli tehdä metsäalaa näkyvämmäksi etenkin kaupunkilaisille nuorille. Metsäalalla on nimittäin paljon avoimia työpaikkoja, vain tekijöitä tarvittaisiin.

 Aloin miettiä omaa suhtautumistani metsään. Jo lapsesta asti metsä on aina ollut minua lähellä. Ainakin fyysisesti. Lapsena en ajatellut metsää erikoisena rikkautena. Temmelsin siellä muiden lasten kanssa, mutta läheistä suhdetta en koskaan sen kanssa solminut.

Asuin lapsena ja nuorena pienellä paikkakunnalla, ja suurin haaveeni oli joskus muuttaa sieltä pois. Maalla, metsän siimeksessä kun oli niin tylsää, koska ”siel ei ollu mitää tekemist”.

 Muutin Helsinkiin. Muutin Australiaan. Muutin Skotlantiin.

 Ne olivat hienoja paikkoja, mutta jotain puuttui.

 Kaupungit ovat muuttovoittoisia, ja niihin keskitetään. Mitä suurempi massa, sen enemmän se vetää puoleensa. Metsät kaadetaan, ja niiden tilalle rakennetaan.

 Metsä.

 Suomalainen havumetsä, jonka uhkean vihreät sammalmättäät kutsuvat minua nyt aikuisenakin sinne leikkimään. Aina kun menen metsään, uskon, että olen osa satua. En voi uskoa, että maailmasta löytyy vielä jotain niin kaunista ja puhdasta kuin suomalainen metsä. Miksi koskaan halusin sen läheisyydestä pois?

 Kyllä maalta löytyy ”mitää tekemist”, ja sitä löytyy paljon. Ei kaupunki ole ainoa tulevaisuuden vaihtoehto. Maalta tullaan oikein hakemaan työntekijöitä metsäalalle. Meto:n yhteyspäällikkö Tiina Eklundin sanojen mukaan ”tulkaa metsää, siel on aivan ihanaa!”

 En usko, että lähden tältä istumalta vaihtamaan alaa, mutta mielestäni on hyvä, että nuorille esitellään myös niitä aloja, jotka vanhemmalle sukupolvelle olivat aikoinaan itsestäänselvyyksiä. Kyllä me nuoremman sukupolven edustajat olemme hieman erkaantuneet metsästä. Ehkä meidän olisi aika mennä sinne takaisin?

Palaan hetkeksi lapsuuteen ja katson sitä pientä tyttöä, joka etsi aarretta metsästä. Vasta nyt ymmärrän, että olin jo löytänyt sen.

 

 

Paula Nykänen

Julkaise syötteitä