Moreeni ei hiljene koskaan, vaikka toimituksen blogi onkin viime aikoina ollut hiljainen.

Radiotyössä hiljaisuus aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Mikä on vialla, kun mitään ei kuulu? Onko oikea äänikanava auki? Radio Moreenin toimitus ei hiljene koskaan. Istun nyt yksin toimituksessa seuranani jumalanpalvelus Tampereen Tuomiokirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen ilmoille kajahtavat toimitetut ohjelmat. Kun poistun toimituksesta, Moreenin toimituksen täyttää klassinen musiikki.

Harjoitteluni Radio Moreenissa on kestänyt noin kuukauden. Lähipiirille ja tuttavilleni valintani hakea töihin radioon ei tullut yllätyksenä. He kun todennäköisesti pitävät minua jopa hieman turhankin suulaana. Edellisessä työpaikassa työtoverini kysyi minulta eräänä päivänä varovasti, olenko kunnossa. Olin ollut kuulemma kovin hiljainen.

Radiossa hiljaisuus voi olla myös tehokeino. Sillä voi antaa kuulijalle tilaa, hetken ajatuksille. Olemme tottuneet elämään metelin keskellä. Hiljaisuus saa meidät pohtimaan, mikä on vialla.

Tähän mennessä tärkein oppimani asia harjoitteluni aikana on ollut oppia olemaan hiljaa. Kun haastateltava puhuu, on minun vaiettava. Kuunteleminen on intensiivisempää, kun ”joo” ja ”niin” jää pois ja tilalle tulee pelkkä pään nyökkäys.

Etenkin näin keväällä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan. Hiljaisuuden sijaan vastassa saattaa olla meteliä. Sillekin kannattaa kuitenkin antaa aikaa. Metelin keskeltä saattaa kuulla jotain, joka muuten menisi ohi korvien.

Ilana Pantzar, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

Heräsin muutamia viikkoja sitten ympärillä vellovaan todellisuuteen. Ostoskeskukset ja erilaiset putiikit ylikansoittuvat. Ihmiset kantavat putiikeista pois poikkeukselliset määrät tavaraa. Rahat vilistävät kukkaroista kassakoneisiin. Imelä jouluinen lounge pauhaa miltei kaikkialla.

On se aika vuodesta. Näkökenttä sumeni kaiken kalabaliikin keskellä.

Sitten, viime maanantaina, heräsin toisen kerran. Tällä kertaa rintaa repivään paniikkiin: lahjat ovat hankkimatta! Enää viikko aikaa! Niitä pitää tehdä ja ostaa!

Se taas ei ole yksinkertaista kaltaiselleni perfektionistille. Lahjan on oltava merkityksellinen, ei vain pakosta hankittua yhdentekevää rihkamaa. Lahjan on oltava jotain, joka ottaa huomioon vastaanottajansa, miellyttää häntä, yllättää, jättää hyvän mielen eikä unohdu välittömästi joulun livahdettua ohi. Lahjan pitää siis miellyttää minua yhtä paljon kuin sen vastaanottajaakin.

Ikävä kyllä, budjetti rajoittaa yleviä tarkoitusperiäni tiukalla kuristusotteella.

Tuon kuristusotteen takia näin joulunalusviikolla ei ole aikaa nukkua. Kiidän roimilla ylikierroksilla joululahjain safarilla, paketoin ja taiteilen aaton aattoon saakka. Jos ennusmerkit pitävät paikkansa, silloin ote kurkusta löystynee hiljalleen. Paine hellittää ja jokin, en tiedä mikä, kutkuttelee vatsanpohjassa. Ehkä kyseessä on lapsuudesta alitajuntaan jäänyt lahjojen odotus, ehkä jokin muu. Menen nukkumaan väsyneenä mutta rauhassa.

Levollisen yön jälkeen herään mieli harmoniassa, kuin feeniks tuhkasta. Liihotan nauttimaan perinteisen joulupuuron, marinoin itseni perinteisessä joulusaunassa ja perinteisten jouluherkkujen lihottamana vietän mitä perinteisintä joulua. Vaikka stressaan itseni tärviölle joka joulu, olen aina onnistunut nauttimaan joulusta kaiken stressaamisen edestä.

Kerran vuodessa voi kiittää maailmaa siitä, ettei mikään muutu.

Samuli Ala-Lahti, Radio Moreenin siviilipalvelusmies

Oodi Moreenille

Ma olin töitä vailla,

en voinut kuin haikailla

Oi kunpa jossain ois paikka,

mi’ toimis kutenpa vaikka;

Nostaisi mut suosta,

alhostani tuosta

Rohkaisisi uuteen,

myöskin haastavuuteen

Lois’ puitteet kehityksen,

kautta erehdyksen

Sois’ keskusteluja syviä,

joist’ elämääns’ sais’ jyviä

Viimein koittikin aika,

kun kohdallein osui tää paikka

Sepä tietyst’ ol’ Radio Moreeni,

ehk’ hulppein kokemukseni

Lähetykseen suoraan pätee nääs,

sama kuin koko elämään;

Jos törmäät ongelmaan roimaan,

laita jinkku soimaan

Anni Anttila, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

Nyt on taas yksi viikko pulkassa ja toinen alussa Moreenin toimituksessa. Tässä toimituksen pyöreässä pöydässä nyt istuskellessani huomaan, kuinka aika on vierähtänyt erittäin nopeasti. Uusi viikko on juuri alkanut, ja toimituksen valtaa taas tuttu kirjava joukkomme ja innokas puheensorina, joka tuskin helposti vaikenee.

Ennen kun pääsin Moreenin toimitukseen, olin juuri valmistunut ammattikoululainen, jolla päällimmäisenä päässä liikkui, että minnehän sitä nyt hakisi töihin. Halusin luovaa ja näyttävää työtä, jossa saisin toteuttaa itseäni mahdollisimman paljon. Toivoin tietenkin myös, että paikka sijaitsisi Tampereen läheisyydessä. 

Huomasin mahdollisuuden kokeilla, millaista olisi työskennellä radiotoimittajana. Laitoin asian heti eteenpäin ja päätin kokeilla, olisinko sopiva tällaiseen työhön. Mietin päässäni että miksi ei, olisi mahtavaa kokeilla vaikuttavaa sekä samalla luovaa työtä. Olen saanut tämän työn myötä todella paljon itseluottamusta sekä solminut myös uusia ihmissuhteita työn ohessa.

”Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun…”

- Miljoonasade – Marraskuu

Mira Nokkonen, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

Vielä vuosi sitten elelin elämääni eteenpäin ilman minkäänlaista käryä siitä, missä suorittaisin siviilipalvelukseni. Opiskelin kuitenkin onnellisesti viestintätieteitä ja jonkinlainen kavala mutta hatara suunnitelma asian suhteen kyti päässäni. En halunnut viettää 362 palveluspäivää kahvia keitellen ja kynsiä pureskellen. Juoneni tarkoituksena oli rutistaa palveluksesta irti kaikki mahdollinen hyöty ja kokemus myös tulevaisuutta ajatellen. Tämä olisi tarkoitus tehdä mieluusti omaa opiskelualaani sivuavassa paikassa.

Keväämmällä kuulin tamperelaisesta radiokanavasta, johon kelpuutettaisiin myös siviilipalvelusmiehiä. Syöksyin nettisivuille ja salapoliisin asenteella selvitin, milloin palveluspaikka Moreenissa vapautuisi. Tuumasta toimeen, siis. Laadin kauniin kirjelmän siitä, kuinka ahkera ja kuuliainen radiotyöläinen olisin. Junailin haastateltavaksi, paikka luvattiin minulle, vietin kuukauden Lapinjärven koulutuskeskuksella, muutin Tampereelle ja yhtäkkiä siviilipalvelukseni alkamisesta Moreenissa onkin kulunut jo nelisen kuukautta.

Aika täällä on toden totta ollut hienoa. Juttuja olen saanut työstää paljon ja kiintoisista aiheista, myös mukavuusrajojen ulkopuolelta. Tämä on ollut kehittävää. Lisäksi sosiaaliset valmiuteni ovat juttukeikkojen myötä lisääntyneet, eikä väheksymän pidä toimitusharjoittelijoiden pyöreän pöydän ääressä käytyjä, toisinaan kiivaitakin, keskusteluita. Olen myös oppinut lavertelemaan small talkia suorassa lähetyksessä ja saanut järkyttää Moreenin kuulijoita kummallisten kuuntelutottumusteni hedelmillä.

Kokemusteni perusteella Radio Moreeni onkin vapaa ja elävä toimitus. Tämä on luonnollisesti ja yksinkertaisesti mahtava asia, eritoten yhdistettynä tällaiseen velvollisuuteen, joka voisi rumasti sanottuna olla silkkaa ajanhukkaa. Nyt se ei sitä ole, päinvastoin. Olen päässyt tiukasti kiinni työn makuun ja jo nyt saanut näkemystä sekä materiaalia oman työurankin eteenpäin hahmottelemiseen.

Noin. Pää on avattu. Kun päällimmäiset ajatukset on nyt saatu sysättyä aivokuoreni pölyiseltä työpöydältä bittiavaruuteen, on hyvä lopettaa konkretialla, tässä tapauksessa lupauksella. Nimittäin:

Ensi vuoden puolella Radio Moreenin tarjontaa rikastuttaa allekirjoittaneen oma ohjelma, jossa tullaan tutustumaan tamperelaisiin kulttuurialan vaikuttajiin. Ääneen ei kuitenkaan päästetä Tampereen tavallisimpia taiteilijoita. Sen sijaan ohjelmassa sukelletaan syvälle undergroundiin: haastateltavina tulee olemaan Tamperelaisia Tekijöitä, jotka tuovat maailmaamme jotain haastavaa, erikoista ja viehättävää. Nimiä en vielä paljasta, mutta ensimmäinen haastateltava on suomalaisen underground-musiikin megamoguli, videotaitelija ja paljon paljon muutakin.

Samuli Ala-Lahti, Radio Moreenin siviilipalvelusmies

12.11.2012

Edeltäjäni Eveliina Niskanen kirjoitti viimeisessä blogimerkinnässään intohimosta. Minä aloitin oman kauteni toimituspäällikkönä kolmisen kuukautta sitten, ja päässäni pyörivät samansuuntaiset ajatukset kuin Eveliinalla. Radio Moreenin tunnelmassa on jotakin käsin kosketeltavaa.

Mietin, miten onkin mahdollista, että intohimo elää ja vaikuttaa toimituksessa näin vahvasti. En osaa muotoilla sitä paremmin kuin Eveliina: vapaus tehdä juttuja pienille yleisölle pienistäkin aiheista luovat tilaa intohimolle ja luovuudelle.

Tällaisessa ilmapiirissä ajatus kasvaa juttuideaksi, muotoutuu radiojutuksi ja saa tekijänsä huudahtamaan: ”Tästä tuli tosi hyvä juttu!”.

Mukana on ehdottomasti rakkautta radiota kohtaan välineenä: äänimaailman luominen, intiimiys ja suoran lähetyksen hektisyys ovat asioita, joita voi kokea vain radiossa. Ne tempaavat mukaansa monet sellaisetkin, jotka eivät aiemmin tienneet rakastavansa radiota. Minutkin aikoinaan.

Intohimo ja innokkuus, vapaus ja luovuus – niistä on Moreeni tehty.

Mukavia kuunteluhetkiä!

Päivi Harkko, Radio Moreenin toimituspäällikkö 1. elokuuta 2012 alkaen

20.6.2012

Lopetellessani pestiäni Moreenin toimituspäällikkönä mielessäni on pyörinyt intohimo.

’Intohimo’ on kimurantti sana, ja se sopii huonosti suomalaiseen suuhun. Sana on käypä romanttisissa yhteyksissä, mutta muihin elämän osa-alueisiin se istuu huonosti.

Yksi syy tähän ovat sanan romanttiset konnotaatiot, mutta osasyyllinen on varmasti myös suomalainen luonteenlaatu. Jäyhä suomalainen välttää ylisanoja, ettei lupailisi liikoja tai kuulostaisi kornilta. Ja jos joku puhuu intohimosta työn yhteydessä, se on jo epäilyttävää.

Intohimo ei ole työmielessäni nyt kuitenkaan ensimmäistä kertaa. Säännöllisesti viimeisten neljän vuoden aikana olen käyttänyt tätä sanaa esitellessäni Radio Moreenin toimintaa. Kun olen puhunut sulosanoin radiostamme, olen tajunnut, miten totta asia on. Saattaa olla, että vaikutan nyt naiivilta tai peräti höppänältä, mutta silti: intohimo on ehdottoman oikea sana kuvaamaan Moreenin henkeä. Moreenissa tehdään ohjelmia suurella sydämellä, usein jopa rakkaudesta radioon.

Moreenin tapauksessa intohimo on yhteydessä vapauteen. Moreeni ei tavoittele keskivertokuulijaa keskivertomieltymyksineen, vaan täällä on lupa tehdä ohjelmia pienille yleisöille. Ei ole kiellettyjä tai liian pieniä aiheita, jos on taitoa ja oivallusta pukea ne kiinnostaviksi sanoiksi. Moreenissa on vapaus tehdä monipuolista ohjelmaa ja parhaimmillaan mahdollisuus antaa ääni äänettömille. Sellainen työ synnyttää suuria tunteita tekijässään ja toivottavasti myös viestin vastaanottajassa, kuulijassa.

Kuulostaa kenties mahtipontiselta - mutta sellaista se on, kun on saanut tehdä työtä intohimosta.

Mukavaa kesää ja hyviä kuunteluhetkiä radion ääressä!

Eveliina Niskanen, Radio Moreenin toimituspäällikkö 1.8.2008-31.7.2012

3.6.2012

Suomalaiset ovat mökkikansaa. Joka niemen ja notkon täyttävät kesämökit, joissa viihdytään vapaa-aikana. Halkojen hakkaaminen tuntuu terapialta työviikon jälkeen. Sauna ja uinti järvessä kruunavat kesäillan. Kesän tullen televisiosta tulee mökkiohjelmia ja viikonlopun iltapäivälehdet myydään mökkiliitteillä. Mistä tämä mökkirakkaus johtuu?

Minä rakastan mökkeilyä. Omaa mökkiä ei ole ja välillä olen valmis menemään vuokramökille, vaikka samalla hinnalla menisi hotelliin. Mökillä saa, tai oikeastaan pitää hillua verkkareissa. Ja verkkareissa hilluminen, jos joku, on onnellisuuden ytimessä. Pihalla voi tassutella ilman kenkiä ja saa tehdä ruumiillista työtä. Pieni puuhastelu tekee onnelliseksi, on se sitten nikkarointia, kasvimaan kitkemistä tai lintujen bongailua.

Mökkeilyyn kuuluu ehdottomasti myös radion kuuntelu. Kun olin lapsi ja vietimme mökillä paljon aikaa, radio oli rakas ystävä. Leila ja Annukka seikkailivat taajuuksilla, samoin koe-eläinpuisto, jonka kaikkia juttuja en aina ymmärtänyt. Myös jääkiekko-otteluja jännitettiin radiosta. Luonto-illan kummallisuuksia pohdimme koko perheen voimin, ja yöllinen tohtori Outolempi kummallisine kertomuksineen sai olon tuntumaan mukavan turvalliselta.

Mökkeily on antanut minulle paljon: se on tutustuttanut minut luontoon, ja  perehdyttänyt maailmankirjallisuuden klassikoihin, kuten neiti etsiviin ja viisikoihin. Mökillä olen oppinut käyttämään työkaluja ja hoitamaan kasvimaata, lämmittämään puusaunaa ja tyhjentämään ulkohuussin. Myös monet rakkaat ruokamuistot liittyvät mökki-iltoihin. Pihalta noukituista vadelmista ja raparpereista tehdyt kiisselit, yön yli muhineet uunipuurot ja sauna-jaffa.

Ötökät ja ulkovessa eivät haittaa. Pihaansa autonromua haalivat, omituisella murteella puhuvat mökkinaapurit ovat mielenkiintoista seuraa. On kiva sulkea kännykkä ja olla tavoittamattomissa. Kaivosta nostettu vesi maistuu paremmalta kuin hanasta. Alkeellisissa olosuhteissa on jotain viehättävää, pääsee kosketuksiin sen kanssa millaista elämä on ollut ennen. Ja ehkä mökkielämän rauhassa ja yksinkertaisuudessa on aikaa myös tutustua omaan sielunmaisemaan, olla vaan ja möllöttää.

Lotta Loikkanen, Radio Moreenin toimitusharjoittelija

20.5.2012

Olen nauttinut upeista jääkiekon MM-kotikisoista viimeiset 16 päivää ja tänään, sunnuntaina 20. päivänä toukokuuta, pelataan turnauksen ratkaisevat mitaliottelut. Ja mikä parasta, Suomi on vielä kisojen viimeisenä päivänä pelissä mukana taistelemassa ensimmäisestä kotikisamitalista.

Minun mielestäni kotikisat ovat sujuneet kokonaisuutena hyvin, mitä nyt pientä narinaa on kuulunut kalliista lipuista, vähäisestä yleisömäärästä ja huonosta tunnelmasta. Kävin katsomassa perheporukalla neljä ottelua kisojen toisena viikonloppuna, ja ainoastaan lippuhinnoittelun jätän tyrmäämättä edellisistä teeseistä. Kaikissa näkemissäni neljässä ottelussa tunnelma oli katossa, ja kyseisissä otteluissa areenalle oli saapunut runsaasti etenkin slovakialaisia ja sveitsiläisiä kannattajia. Ja mainittakoon, että jopa Sveitsin ja Ranskan mittelö tarjosi huikeaa kiekkoviihdettä. Tässäkin ottelussa paikan päällä oli yli 9000 katsojaa.

Suomen otteluita lukuun ottamatta areena ei kuitenkaan tullut täyteen, joten parannettavaa on ensi vuoden kisoihin. Ratkaisu voisi olla esimerkiksi lippujen porrastaminen useampiin hintaryhmiin – jo ennen kisoja. Se, että lippuja alettiin myydä polkuhintaan juuri kisojen kynnyksellä, ei herättänyt ihan hirveästi kunnioitusta kisajärjestäjiä kohtaan. Sosiaalinen media sekä keltainen lehdistö rummuttivat ilmeisesti niin tiukkaa settiä, että jopa neljää lippua ryhdyttiin myymään yhden hinnalla. Tästä toivottavasti opitaan, eikä tämän suuruusluokan lippufarsseja enää nähdä.

Sitten itse asiaan, eli Suomen jääkiekkomaajoukkueen menestymiseen järjestyksessään seitsemänsissä kotikisoissa. Jo kauan ennen kisojen alkamista kotikisakirousta toistettiin lähes mantran tavoin, mutta Leijonat ovat osoittaneet tämän kirouksen olevan täysin perätön 2010-luvun Suomen jääkiekkomaajoukkueen kohdalla. Kokonaisuutena Suomi pelasi hienon alkusarjan – muutamia notkahduksia lukuun ottamatta – sijoittuen lohkossa kolmanneksi. Vähämaalisen alun jälkeen Leijonat aukaisivat maalihanat, jonka jälkeen kotijoukkue taikoikin kolmessa ottelussa peräti 15 maalia. Hetken romahdus tapahtui pohjoisamerikkalaisten joukkueiden toimesta; etenkin äitienpäivänä pelatussa ottelussa Yhdysvallat kurittivat Leijonia mennen tullen. Mutta mikä tärkeintä, pelit jatkuivat ja uudelleenkohtaaminen jenkkien kanssa kääntyi Suomen joukkueen tahtovoitoksi. Ja jälleen sai huutaa.

Välieräottelussa Leijonat kohtasivat suuren ja mahtavan Venäjän, aivan kuten viime vuonna Slovakiassa pelatuissa kisoissa. Silloin punakone kaatui selvin lukemin 3–0, eikä vähiten Mikael Granlundin veivaaman maalin johdosta. Mutta tänä keväänä itänaapuri ei kaatunut. Venäjän 6–2-voitto selittyy mielestäni uudella päävalmentajalla, joukkuepelaamisella sekä ilmiömäisillä NHL-tähdillä, kuten Jevgeni Malkinilla sekä Aleksandr Ovetškinilla.

Kultaan Suomella ei siis ole mahdollisuutta tänä keväänä, mutta yksi peli on vielä pelattavana. Vastaan asettuu Tšekki ja panoksena on pronssimitali. Nyt, jos milloinkaan, Leijonat tarvitsevat täyden tuen taakseen. Mikä olisikaan parempi tapa päättää kaksivuotisen kotiturnauksen ensimmäinen osa kuin voittoon – mitali kaulassa.

Ari-Matias Angeria, Radio Moreenin siviilipalvelusmies

13.5.2012

Sunnuntaiaamu ja Moreenin tyhjä, huoleton toimitus. Ulkona alkaa olla jo niin valoisaa, että sisällekin tulee auringon herkkä valo sälekaihtimien takaa. Kesä on jo ovella! Yritän etsiä naposteltavaa: jos vaikka ihmeen kaupalla Moreenin herkkupeput eivät olisi napostelleet kaikkia itävaltalaisia tuliaisiksi saatuja keksejä, vaan tänne olisi jäänyt pari unohdettua keksinmurusta.

Keksimurusenetsintäseikkailu päättyy hyvin huonosti, sillä ainoa, mitä löydän, on kaapimisjämät Mari-Helmin synttärisuklaakakun vuoasta, ja nekin kaapimisjämät ovat jo niin kovia, ettei edes kielenkärjellä niitä saa irti. Päädyn siis ottamaan vain tipan vettä ja yrittän selvitä.

Toimitukseen tulee liikettä. Sunnuntaivuorolainen astelee sisään ja laittaa valot päälle. Menen aivan sekaisin ja pyrähdän nopeasti piiloon. Vielä en halua paljastua. Odotan sopivaa hetkeä. Sunnuntaivuorolainen keittää kahvit ja toivon totisesti, että tällä olisi jotain sapuskaa mukana, sillä nälkä alkaa olla polttava. Hän juo kahvit ja mutisee itsekseen. Mietin, että mikä ihme tuota vaivaa, kun mutisee nyt tuolla lailla itsekseen. Hän nostelee ohjelmia ja puhuu Radiofestivaalien nauhoituksista. Minä todellakin toivon, että tämä sunnuntaivuorolaistampio ei ole hukannut niitä nauhoja. ”Täällähän nämä ovat, hitsi sitä pitää olla hajamielinen” sunnuntaivuorolaisneitokainen toteaa, ja minä rauhoitun.

Käperryn omaan pikku piilopaikkaani, ja kaikki ajatukseni leijailevat ruuan ympärillä. Olisipa jo kunnon kesä! Saisi grilliherkkuja: a-luokan makkaraa suoraan grillistä, maissitankoja, herkkusieniä, vartaita…

Kesä tuo kaikki parhaat maut esiin, niin ruuasta kuin ihmisistäkin. Vaikka en aina pidä ihmisistä, etenkään silloin kun ne ovat minulle vihaisia, en silti inhoa niitä. Ilman minua ihmisillä olisi varmasti huikean tylsä elämä! Muistan kerrankin yhden tapauksen täällä Radio Moreenissa. Hengailin rauhassa ja lueskelin yhdessä moreenilaisten kanssa päivän uutisia, ja en tajunnut ollenkaan, etten ollut piilossa. Koko lössi sekosi ja he alkoivat jahdata minua (tai oikeastaan he jahtasivat tosiaan) ja vääntelehtivät käsiään ja vartaloitaan kuin Michael Jacksonit.  Loppupeleissä moreenilaiset luovuttivat jahtausleikin ja naureskellen jatkoivat omia töitään reppareiden, lähetysten ja uutisten parissa.

Äitienpäiväsunnuntain vuorolainen näyttäisi kirjoittavan tekstiviestiä äidilleen. Äidit ovat kyllä mahtavia. Oma äitini on kyllä valitettavasti jo lentänyt pois tästä maailmasta, mutta muistelen häntä lämmöllä. Äitiä pitäisi aina muistaa, edes sillä viikoittaisella turhakepuhelulla, jossa ei mitään asiaa edes puhuttaisi. Turhakepuhelu kuitenkin lämmittää molempien mieltä: äiti on innoissaan kuullessaan lapsensa äänen ja lapsi naureskelee äitinsä höperyydelle.

Vuorolainen alkaa laittaa kamoja pussiin, ja minä kunnon kärppänä huomaan, että kyseiseltä kaverilta on jäänyt pari murusta pöydälle: luojalle kiitos niistä! Hän tarkastaa vielä että kaikki on kunnossa, niin että Moreenin toimituksen pystyy jättämään ypöyksin. Minä jo liihottelen kohti murusia ja arvaamatta päästän hassun äänen: ”puruhssuuuryrpöörr!”. Henna kääntyy katsomaan ja jännittyy. Hän katselee ympärilleen mutta ei huomaa minua. Hän pudistelee ihmetellen päätään ja sulkee toimituksen oven. Minä otan pienen nokareen murusesta ja alan iloista pörräämään. Mikä voisi olla parempaa kuin olla kärpäsenä Moreenin katossa ja aina joskus nauttia pienistä unohdetuista herkkupaloista

Pörräävää kesänodotusta!

Henna Peltoniemi, Radio Moreenin toimitusharjoittelija